Satu Lidman:
Maahanmuuttajamiehet ja seksuaalirikollisuus. Mihin kohdistamme huolien kärjen?
Viimeaikaiset rikosepäilyt
erityisesti Oulussa ja Helsingissä nuoriin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta
ovat järkyttäneet kansakuntaa. Julkisen keskustelun painottuminen
maahanmuuttokysymyksiin osoittaa, miten helppoa on sivuuttaa sekä väkivaltaa
kohdanneet ihmiset että väkivaltaistavien tulkintojen vahingollisuus.
Seksuaalisen koskemattomuuden loukkaukset voivat haavoittaa, lamaannuttaa
ja traumatisoida vuosiksi. Erityisesti raiskauksen uhrilla on kohonnut
itsemurhariski. Tämä tarkoittaa paitsi yksilöllistä tragediaa myös väkivaltaa
kohdanneen lähipiiriin ulottuvaa pahan olon kierrettä, jonka katkaisemiseksi
ammattiapu on usein välttämätöntä.
Rikosepäilyjen lisääntyminen on myönteistä kehitystä. Se ei nimittäin kerro
väkivallan kasvusta vaan muutoksista ilmoitusherkkyydessä,
mikä puolestaan kytkeytyy mm. poliisin toimintaan, lakimuutoksiin ja
asenneilmapiiriin. Tällä
hetkellä, myös #metoo-kampanjan vaikutuksesta, olemme vihdoin heränneet
näkemään jäävuoren huipun lisäksi hieman enemmän.
Seksuaaliväkivaltakokemukset ovat silti historialliskulttuurisista syistä
häpeän ja syyllisyyden kyllästämiä, joten valtaosa teoista jää yhä piiloon. Tähän
vaikuttaa lisäksi epäluottamus oikeusjärjestelmän kykyyn luoda
oikeudenmukaisuutta ja edistää väkivaltaa kokeneen selviytymistä.
Ongelmana on siis piilorikollisuusilmiö, jonka aiheuttamien vaurioiden
korjaaminen terveydenhoito- ja sosiaalipalveluissa tulee yhteiskunnalle erittäin
kalliiksi. Juuri nyt näyttää siltä, että seurauksena on myös mielipideilmaston
koventuminen ja väestöryhmien välisten pelkojen kasvu. Seksuaalirikoskeskustelu
on politisoitunut tavalla, joka on omiaan leimaamaan vähemmistöjä kollektiivisesti
ennemmin kuin ennaltaehkäisemään väkivaltaa tai auttamaan sen kohteeksi joutuneita.
Tätä blogia
kirjoittaessani 6.12.2018 julkistettu kansalaisaloite seksuaalirikoksista tuomittujen oleskeluluvan peruuttamiseksi ja maasta
karkottamiseksi oli saanut reilut 105 000 kannattajaa. Allekirjoituksia on
kertynyt nopeaan tahtiin ilman keskitettyä kampanjointia.
Kansalaisaloite raiskausmääritelmän suostumusperustaisuudesta sai kuudessa kuukaudessa 55 682
puoltoa. Jälkimmäisen taustalla vaikuttivat lukuisat vapaaehtoiset ja julkisuuden
henkilöt (#suostumus2018). Vertailu kertoo osaltaan siitä, mikä nähdään
ongelman ytimenä ja millaisia ratkaisuehdotuksia tarjotaan.
Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien väkivaltaistavat tulkinnat
–tutkimushankkeessa haastateltiin kriisityöntekijöitä, joita pyydettiin
kommentoimaan rajattuja teemoja nettifoorumeilta koostettujen väittämien perusteella.
Kerättyä aineistoa analysoidaan parhaillaan.
Yksi tutkittavien (ennen Oulun tapausta kirjoitettujen) verkkokeskusteluiden
keskeinen juonne rakentui käsitykselle maahanmuuttajamiehistä
seksuaalirikollisina: puhetavoissa rodullistetut miehet tyypillisesti toiseutetaan
väkivaltaisina. Nyanssoitu pohdinta tekijöiden taustan merkityksestä ohitetaan,
turvapaikanhakijat ja muista syistä maahan muuttaneet niputetaan surutta yhteen.
Tällaiset väkivaltaistavat
tulkinnat lehahtavat helposti ilmiliekkeihin anonyymissa tai vähintäänkin
kasvottomassa verkkoympäristössä – mutta ne saattavat jatkaa kiertokulkuaan
myös väkivaltatyön ammattilaisten parissa. Koulutus ja avoin keskustelu
auttavat kuitenkin suhteuttamaan perusteettomia ja tarkoitushakuisia väitteitä.
Väkivallan,
kulttuurin ja sukupuolen mahdollisista yhteyksistä on uskallettava puhua, mutta
se ei saa johtaa vähemmistöjen leimaamiseen. Moraalinen ja juridinen vastuu väkivallasta on aina sen tekijällä, ei
hänen oletetulla viiteryhmällään.
Kävin hiljattain keskustelemassa aiheesta myös Mahadura & Özberkan
–ohjelmassa. Lähetyksessä CMI:n rauhanvälittäjä Hussein al-Taee esitti huolensa väkivaltaistavasta
keskusteluilmapiiristä. Hän penäsi selkeyttä siihen, mistä itse asiassa kulloinkin
keskustellaan, maahanmuutosta vai seksuaalirikollisuuden torjumisesta.
Fenix Helsingin toiminnanjohtaja Ujuni Ahmed muistutti, että maahanmuuttajanaiset helposti
unohdetaan seksuaaliväkivaltakeskusteluissa. Nuorten henkilöiden lisäksi myös
he ovat erityisellä tavalla haavoittuvia.
On siis oltava hereillä sen suhteen, mihin huoli ja syytökset
kohdistetaan ja mikä jää
keskustelun ulkopuolelle. Mutta mitä konkreettisemmin pitäisi tehdä?
Tarvitsemme asiallista keskustelua: repivät otsikot
ja vihapuhe haavoittavat koko yhteiskuntaa.Tuomiotason ja
maahanmuuttopolitiikan kiristäminen eivät auta torjumaan seksuaaliväkivallan
kokonaisuutta. On viisaampaa vahvistaa olemassa olevia ennaltaehkäiseviä ja
auttavia rakenteita.
Tietoisuuden lisäämiseen on panostettava. Lapset,
nuoret ja aikuiset, mukaan lukien maahan muuttaneet, tarvitsevat kiihkotonta seksuaalikasvatusta
ja turvataitoja. Jokaisen on sisäistettävä omaa ja toisen seksuaalista
koskemattomuutta koskevat oikeudet.
On huolehdittava väkivaltapalveluiden kattavuudesta
laadullisesti ja maantieteellisesti. Seksuaalirikosten uhreille tarkoitettu
SERI-keskus löytyy toistaiseksi vain Helsingistä, mutta vastaava palvelu on
tulossa kaikille yliopistosairaalapaikkakunnille. Toiminta on kuitenkin
suunnattu vain 16 vuotta täyttäneille.
Viimeaikaiset
rikosepäilyt ovatkin osoittaneet, että Suomessa on suuri tarve ikä- ja
sukupuolisensitiivisille uhripalveluille. Psykososiaalista tukea
13–29-vuotiaille seksuaaliväkivaltaa kokeneille naisille on tällä hetkellä
saatavissa seitsemällä Tyttöjen Talolla,
myös Oulussa. Asiakasmäärät ovat kasvussa myös Rovaniemen, Kuopion, Turun,
Tampereen, Espoon ja Helsingin toimipisteissä.
On muitakin
auttavia tahoja, mutta asuinpaikasta riippuen väkivaltaa kokenut voi jäädä
yksin. Tämä siitäkin huolimatta, että seksuaaliväkivallan haavoittavuus on
kiistatta koko yhteiskuntaa koskeva poliittinen, taloudellinen ja moraalinen
hyvinvointikysymys.
#väkivaltaistaminen #Oulu #seksuaalikasvatus #metoo #väkivaltatutkimus #ihmisoikeudet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tarkistamme kaikki kommentit ennen niiden julkaisemista. Emme julkaise kommentteja nimimerkillä kuin poikkeustapauksissa.