Satu Lidman:

Maahanmuuttajamiehet ja seksuaalirikollisuus. Mihin kohdistamme huolien kärjen?

Viimeaikaiset rikosepäilyt erityisesti Oulussa ja Helsingissä nuoriin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta ovat järkyttäneet kansakuntaa. Julkisen keskustelun painottuminen maahanmuuttokysymyksiin osoittaa, miten helppoa on sivuuttaa sekä väkivaltaa kohdanneet ihmiset että väkivaltaistavien tulkintojen vahingollisuus.  

Seksuaalisen koskemattomuuden loukkaukset voivat haavoittaa, lamaannuttaa ja traumatisoida vuosiksi. Erityisesti raiskauksen uhrilla on kohonnut itsemurhariski. Tämä tarkoittaa paitsi yksilöllistä tragediaa myös väkivaltaa kohdanneen lähipiiriin ulottuvaa pahan olon kierrettä, jonka katkaisemiseksi ammattiapu on usein välttämätöntä.

Rikosepäilyjen lisääntyminen on myönteistä kehitystä. Se ei nimittäin kerro väkivallan kasvusta vaan muutoksista ilmoitusherkkyydessä, mikä puolestaan kytkeytyy mm. poliisin toimintaan, lakimuutoksiin ja asenneilmapiiriin. Tällä hetkellä, myös #metoo-kampanjan vaikutuksesta, olemme vihdoin heränneet näkemään jäävuoren huipun lisäksi hieman enemmän.

Seksuaaliväkivaltakokemukset ovat silti historialliskulttuurisista syistä häpeän ja syyllisyyden kyllästämiä, joten valtaosa teoista jää yhä piiloon. Tähän vaikuttaa lisäksi epäluottamus oikeusjärjestelmän kykyyn luoda oikeudenmukaisuutta ja edistää väkivaltaa kokeneen selviytymistä.

Ongelmana on siis piilorikollisuusilmiö, jonka aiheuttamien vaurioiden korjaaminen terveydenhoito- ja sosiaalipalveluissa tulee yhteiskunnalle erittäin kalliiksi. Juuri nyt näyttää siltä, että seurauksena on myös mielipideilmaston koventuminen ja väestöryhmien välisten pelkojen kasvu. Seksuaalirikoskeskustelu on politisoitunut tavalla, joka on omiaan leimaamaan vähemmistöjä kollektiivisesti ennemmin kuin ennaltaehkäisemään väkivaltaa tai auttamaan sen kohteeksi joutuneita.

Tätä blogia kirjoittaessani 6.12.2018 julkistettu kansalaisaloite seksuaalirikoksista tuomittujen oleskeluluvan peruuttamiseksi ja maasta karkottamiseksi oli saanut reilut 105 000 kannattajaa. Allekirjoituksia on kertynyt nopeaan tahtiin ilman keskitettyä kampanjointia.

Kansalaisaloite raiskausmääritelmän suostumusperustaisuudesta sai kuudessa kuukaudessa 55 682 puoltoa. Jälkimmäisen taustalla vaikuttivat lukuisat vapaaehtoiset ja julkisuuden henkilöt (#suostumus2018). Vertailu kertoo osaltaan siitä, mikä nähdään ongelman ytimenä ja millaisia ratkaisuehdotuksia tarjotaan.

Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien väkivaltaistavat tulkinnat –tutkimushankkeessa haastateltiin kriisityöntekijöitä, joita pyydettiin kommentoimaan rajattuja teemoja nettifoorumeilta koostettujen väittämien perusteella. Kerättyä aineistoa analysoidaan parhaillaan.

Yksi tutkittavien (ennen Oulun tapausta kirjoitettujen) verkkokeskusteluiden keskeinen juonne rakentui käsitykselle maahanmuuttajamiehistä seksuaalirikollisina: puhetavoissa rodullistetut miehet tyypillisesti toiseutetaan väkivaltaisina. Nyanssoitu pohdinta tekijöiden taustan merkityksestä ohitetaan, turvapaikanhakijat ja muista syistä maahan muuttaneet niputetaan surutta yhteen.  

Tällaiset väkivaltaistavat tulkinnat lehahtavat helposti ilmiliekkeihin anonyymissa tai vähintäänkin kasvottomassa verkkoympäristössä – mutta ne saattavat jatkaa kiertokulkuaan myös väkivaltatyön ammattilaisten parissa. Koulutus ja avoin keskustelu auttavat kuitenkin suhteuttamaan perusteettomia ja tarkoitushakuisia väitteitä.

Väkivallan, kulttuurin ja sukupuolen mahdollisista yhteyksistä on uskallettava puhua, mutta se ei saa johtaa vähemmistöjen leimaamiseen. Moraalinen ja juridinen vastuu väkivallasta on aina sen tekijällä, ei hänen oletetulla viiteryhmällään.

Kävin hiljattain keskustelemassa aiheesta myös Mahadura & Özberkan –ohjelmassa. Lähetyksessä CMI:n rauhanvälittäjä Hussein al-Taee esitti huolensa väkivaltaistavasta keskusteluilmapiiristä. Hän penäsi selkeyttä siihen, mistä itse asiassa kulloinkin keskustellaan, maahanmuutosta vai seksuaalirikollisuuden torjumisesta. 

Fenix Helsingin toiminnanjohtaja Ujuni Ahmed muistutti, että maahanmuuttajanaiset helposti unohdetaan seksuaaliväkivaltakeskusteluissa. Nuorten henkilöiden lisäksi myös he ovat erityisellä tavalla haavoittuvia.

On siis oltava hereillä sen suhteen, mihin huoli ja syytökset kohdistetaan ja mikä jää keskustelun ulkopuolelle. Mutta mitä konkreettisemmin pitäisi tehdä?

Tarvitsemme asiallista keskustelua: repivät otsikot ja vihapuhe haavoittavat koko yhteiskuntaa.Tuomiotason ja maahanmuuttopolitiikan kiristäminen eivät auta torjumaan seksuaaliväkivallan kokonaisuutta. On viisaampaa vahvistaa olemassa olevia ennaltaehkäiseviä ja auttavia rakenteita.

Tietoisuuden lisäämiseen on panostettava. Lapset, nuoret ja aikuiset, mukaan lukien maahan muuttaneet, tarvitsevat kiihkotonta seksuaalikasvatusta ja turvataitoja. Jokaisen on sisäistettävä omaa ja toisen seksuaalista koskemattomuutta koskevat oikeudet.

On huolehdittava väkivaltapalveluiden kattavuudesta laadullisesti ja maantieteellisesti. Seksuaalirikosten uhreille tarkoitettu SERI-keskus löytyy toistaiseksi vain Helsingistä, mutta vastaava palvelu on tulossa kaikille yliopistosairaalapaikkakunnille. Toiminta on kuitenkin suunnattu vain 16 vuotta täyttäneille.

Viimeaikaiset rikosepäilyt ovatkin osoittaneet, että Suomessa on suuri tarve ikä- ja sukupuolisensitiivisille uhripalveluille. Psykososiaalista tukea 13–29-vuotiaille seksuaaliväkivaltaa kokeneille naisille on tällä hetkellä saatavissa seitsemällä Tyttöjen Talolla, myös Oulussa. Asiakasmäärät ovat kasvussa myös Rovaniemen, Kuopion, Turun, Tampereen, Espoon ja Helsingin toimipisteissä.

On muitakin auttavia tahoja, mutta asuinpaikasta riippuen väkivaltaa kokenut voi jäädä yksin. Tämä siitäkin huolimatta, että seksuaaliväkivallan haavoittavuus on kiistatta koko yhteiskuntaa koskeva poliittinen, taloudellinen ja moraalinen hyvinvointikysymys.

#väkivaltaistaminen #Oulu #seksuaalikasvatus #metoo #väkivaltatutkimus #ihmisoikeudet