Tuija Virkki:

Väkivaltaistavat tulkinnat

Viime vuosina olen seurannut eriarvoisuutta, väkivaltaa, maahanmuuttoa ja ilmastonmuutosta koskevia keskusteluja erilaisilla foorumeilla sekä yhä useammin törmännyt kannanottoihin, joita kutsun väkivaltaistaviksi tulkinnoiksi. Tarkoitan tällä eriarvoisiin ja yhteiskunnallisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisryhmiä koskevia tulkintoja sekä niitä vahingoittavia, kaltoinkohtelua tai jopa suoranaista väkivaltaa oikeuttavia seurauksia, joita väkivaltaistavilla tulkinnoilla voi olla.

Monesti tämänkaltaisiin tulkintoihin viitataan arkikielisemmällä termillä ”vihapuhe”. ”Väkivaltaistavat tulkinnat” on kieltämättä kryptinen ilmaisu, joka vaatii erityistä selittämistä tullakseen ymmärretyksi, eikä siitä siten ole tieteestä arkikieleen juurtuvaksi termiksi. Tästäkin huolimatta puhun mieluummin väkivaltaistavista tulkinnoista, sillä vihapuheeseen keskittyminen näyttää monesti johtavan nykykeskusteluja harhapoluille tai suoranaisiin umpikujiin.

Vihapuheen umpikujat

Vaikka vihapuheella onkin perinteisesti tarkoitettu vähemmistöryhmiin kohdistuvaa kielteistä ja leimaavaa puhetta, termi vaikuttaa etääntyneen alkuperäisestä merkityksestään. Nykykeskusteluissa vihapuheeksi on alettu nimittää lähes mihin tahansa asiaan tai ihmisryhmään kohdistuvaa kritiikkiä ja kyseenalaistamista. Varsinaisesta asiasta keskustelu jää toissijaiseksi siinä loputtomassa kehässä, jossa vihapuheeksi mielletään myös vihapuhetta vastustavat kannanotot. 

Pidän vihapuhetta ongelmallisena terminä myös siksi, että se suuntaa pääasiallisen huomion yksilöiden tunteisiin. Vihan oikeaa käyttöä koskevia käsityksiä ja retoriikkaa tutkineena tiedän, että vihaa voidaan sekä kiistää että oikeuttaa lukuisin eri tavoin. Siinä missä omaa vihaa saatetaan selittää pois tai siitä tehdään ymmärrettävää, oikeutettua ja jopa järkevää, toisten reaktiot voidaan nähdä irrationaalisina ja kohtuuttomina tunteenpurkauksina.

Tunteiden korostuminen vihapuhetermissä johtaakin siihen, että myös vihapuhetta vastustavia kannanottoja arvioidaan tunteiden näkökulmasta. Näitä kannanottoja pilkataan esimerkiksi herkkähipiäiseksi loukkaantumiseksi tai itkupotkuraivareiksi. Vihapuhetta kyseenalaistavaa tutkimusta puolestaan mitätöidään syyttämällä sitä tunteenomaiseksi ja epätieteelliseksi politikoinniksi. 

Näin vihapuheesta puhuminen näyttää monesti vievän huomion varsinaisesta keskusteluaiheesta keskustelijoiden tunteisiin, motiiveihin ja tarkoitusperiin. Tällöin keskustelussa päädytään jankkaamaan siitä, onko vihapuheesta syytetty ollut ”oikeasti” vihainen tai oliko hänen tarkoituksenaan ollut toisten loukkaaminen tai leimaaminen. 

Tunteista tulkintojen seurauksiin

Näiden harhapolkujen ja umpikujien vuoksi toivon, että nykykeskustelun painopistettä saataisiin siirrettyä yksittäisten puhujien tunteista, motiiveista ja tarkoitusperistä tietynlaisten kulttuuristen tulkintojen taustalla olevaan ymmärrykseen sekä etenkin näiden tulkintojen seurauksiin.

Vaikka tutkimuksessa korostetaankin myös vihapuheen seurauksia, tulkintojen väkivaltaistavuudesta puhumalla pyrin tuomaan tulkintojen seuraukset esille jo itse termin tasolla. Taustalla on sama perusidea kuin niissä tutkimuksissa, joissa jäsennetään esimerkiksi sukupuolistavia, rodullistavia ja luokkaistavia puhetapoja tiettyjen ihmisryhmien eriarvoisuutta tuottavan ja uusintavan vallan näkökulmasta. Eri ihmisryhmiä koskevat puhetavat eroavat toisistaan niin taustoiltaan kuin seurauksiltaankin, mutta väkivaltaistavien tulkintojen termillä pyrin laajentamaan tarkastelua näissä seurauksissa näkyviin samanlaisuuksiin.

Havaintojeni mukaan näille seurauksille on yhteistä eriarvoisiin ihmisryhmiin kohdistuva ulossulkeminen, joka ehdollistaa ja rajaa näiden ryhmien kuulumista yhteisöihin, instituutioihin, yhteiskuntaan, kansakuntaan tai äärimmillään koko ihmiskuntaan monilla, niin symbolisilla kuin konkreettisillakin tavoilla.

Ulossulkemisen eri tasot

Hienovaraisinta, monesti huomaamattomaksi jäävää ulossulkemista tuottavat ne tulkinnat, jotka rajaavat tiettyjen ihmisryhmien osallistumista ja näkyvyyttä sosiaalisen elämän eri osa-alueilla. Sosiaalinen ulossulkeminen tarkoittaakin sitä, ettei näiden ryhmien edustajilla katsota olevan samanlaista esilläolon ja osallistumisen oikeutta joko laajemmin yhteiskunnassa tai rajatummin tietyissä yhteisöissä ja instituutioissa kuin muilla ihmisillä.

Esimerkiksi vastikään kahvimainoksessa esiintynyt naispari herätti protestiaallon sosiaalisessa mediassa. Niin tässä kuin muissakin vastaavissa tapauksissa kritisoitiin sitä, että homoseksuaalisuutta ”tungetaan” kaikkialle: mainoksiin, viihdeohjelmiin, lehtijuttuihin, politiikkaan, tutkimukseen, kouluopetukseen ja niin edelleen. Tällaisten tulkintojen vahingoittavuus syntyy siitä vaientavasta ja näkymättömäksi tekevästä ulossulkemisesta, joka äärimmilleen vietynä merkitsee eräänlaista sosiaalista kuolemaa.

Tätä jyrkempää ja selkeämmin havaittavissa olevaa ulossulkemista tuottaa epäinhimillistäminen, jonka kautta ihmisryhmien edustajilta kielletään ihmisarvo sekä siihen pohjautuva oikeus ihmisarvoiseen kohteluun. Ensimmäisessä blogikirjoituksessani tarkastelin keskusteluja, jotka leimaavat vähäosaisia pelkäksi ihmisroskaksi. Eräiden kannanottojen mukaan ”kunnon kansalaiset” ovat kyllästyneet elättämään työttömiä, juoppoja ja muita yhteiskunnan ”loisia”, jotka eivät ansaitse minkäänlaista tukea tai apua yhteiskunnalta. Näin ihmisarvon kieltävät tulkinnat sekä vahingoittavat symbolisella tasolla, että oikeuttavat konkreettista tarpeiden ohittamista ja suoranaista heitteillejättöä.

Kaikkein hätkähdyttävimmissä tulkinnoissa kiistetään kokonaisten ihmispopulaatioiden olemassaolon oikeus sen vuoksi, ettei näiden katsota ansaitsevan minkäänlaista apua säilyäkseen hengissä. Eräiden tulkintojen mukaan kehitysmaat ovat itse sotkeneet omat asiansa. Kehitysavun sekä köyhistä tai sodan keskellä olevista maista länsimaihin suuntautuvan maahanmuuton sallimisen katsotaan vain ylläpitävän väestöräjähdystä, pakolaisongelmaa ja ilmastonmuutosta, vaikka ekosysteemin pitäisi antaa etsiä oma tasapainonsa luonnollista tietä.

Kyseenalaistavat tulkinnat

Nämä koko maailman mittakaavassa esitetyt ”lopulliset ratkaisut” ajankohtaisiin ongelmiin tuovat hätkähdyttävästi mieleen toisen maailmansodan aikaisen holokaustin. Hätkähdyttävää on myös se, kuinka tulkinnat kyseenalaistavat kaikki kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille keskeiset arvot. Moni näistä sopimuksista on laadittu vastareaktiona toisen maailmansodan tapahtumille, ja niillä on pyritty suojelemaan tasapuolisesti kaikille synnynnäiseksi miellettyä ihmisarvoa ja luovuttamattomiksi katsottuja ihmisoikeuksia.

Väkivaltaistavat tulkinnat olettavat kuitenkin ihmisarvon ja -oikeuksien olevan ehdollisia: ne ansaitaan tai menetetään tiettyihin ihmisryhmiin liitettyjen ominaisuuksien tai toiminnan perusteella. Tämän lisäksi tulkinnoissa kiistetään se mahdollisuus, että maailmassa olisi jo lähtökohtaisesti ihmisarvoltaan eriarvoiseen asemaan asetettuja ihmisryhmiä. Sen sijaan tulkinnoissa saatetaan katsoa ”todellisen” eriarvoisuuden syntyvän kunnon kansalaisille lankeavasta velvollisuudesta elättää yhteiskunnan loisia tai poliittisen korrektiuden luomasta paineesta alistua erilaisten vähemmistöryhmien vaatimuksiin.

Kaikki tämä on kyseenalaistettavissa nimenomaan siksi, että kyse on tulkinnoista. Ihmisarvo ja -oikeudet eivät ole itsestään olemassa olevia itsestäänselvyyksiä eikä niiden kunnioittaminen ole ihmiselle synnynnäistä toimintaa. Ne tulevat olemassa oleviksi vain, jos ne tulkitaan tärkeiksi arvoiksi yhteisissä keskusteluissa ja poliittisessa toiminnassa. Ne eivät ole itsestään tuhkasta kohoavia feenikslintuja, vaan yhteiskunnallisissa keskusteluissa on jatkuvasti esitettävä niitä tukevia perusteluja vastapainona kaikille niitä kyseenalaistaville tulkinnoille.

Keskusteluihin osallistuminen

Tämän vuoksi olisi tärkeää jaksaa ja uskaltaa osallistua nykykeskusteluihin eri foorumeilla, vaikka se voikin tuntua turhauttavalta ja pelottavalta nykyisessä keskusteluilmapiirissä. Yksi yritys tämän ilmapiirin muuttamiseksi on Helsingin Sanomien Suomi puhuu –hanke, jonka tavoitteena on saada arvokysymyksistä erimielisiä puhumaan entistä avoimemmin ja rakentavammin.

Ilmapiiriä voisi muuttaa myös se, että emme tarkastelisi ajankohtaisia keskusteluja niin vahvasta vihapuheen näkökulmasta. Kenties vihapuheen sijaan erilaisista tulkinnoista puhumisen myötä voisi avautua uudenlaisia mahdollisuuksia keskustella tulkintojen perusteluista sekä niiden seurauksista tavalla, joka ei johtaisi keskustelua täydelliseen umpikujaan.

#eriarvoisuus #väkivaltaistavat tulkinnat #väkivaltaistaminen #ulossulkeminen #ihmisarvo #ihmisoikeudet #vihapuhe

Satu Lidman:

Satu Lidman:

Väkivalta, kulttuuri ja sensitiivisyys

Toimittaja Ulla Appelsin kommentoi äskettäin maahanmuuttajataustaisten naisten haavoittuvaa asemaa väkivallan riskiryhmänä (IS 24.1.). Hän totesi, ettei asiaan ole reagoitu riittävällä vakavuudella lukuisista surullisista uutisista huolimatta. Olisi opittava Ruotsin esimerkistä, olisi rikottava hiljaisuus. Tästä on helppo olla samaa mieltä: heikosti ääntään kuuluville saavat ihmiset, jotka kokevat väkivaltaa tai sen uhkaa ansaitsevat yhteiskunnan täyden tuen.

Jokaiselle kuuluu oikeus elää vailla pelkoa ja väkivaltaa sekä saada tarvitsemansa apu. Ihmisoikeudet eivät ole neuvoteltavissa ja ne kuuluvat yhtäläisesti kaikille. Ihmisoikeuksien toteutuminen on valtion vastuulla.

On erityisen tärkeää panostaa ennaltaehkäisevään tasa-arvo- ja seksuaalikasvatukseen kaikkien väestöryhmien kohdalla. Emme kuitenkaan saa ummistaa silmiämme väkivallalta, jotka kohdistuu rajattuihin ryhmiin. Tietynlaisen väkivallan riski kohoaa tietyissä konteksteissa, ja tällaisista erityispiirteisistä väkivaltailmiöistä on rohjettava puhua. Mutta miten?

Olen koettanut juurruttaa vivahteikkaampaa ymmärrystä väkivallan moninaisuudesta tutkimuksessani, opettamillani kursseilla, yleisö- ja ammattilaisluennoilla sekä blogi- ja lehtikirjoituksissa. Olen todennut muun muassa, että ”väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta” (TS 4.9.2017), mutta myös että ”väkivaltaa on ehkäistävä yhdessä ja vuoropuhelussa vähemmistöjen kanssa” (HS 6.2.2016).

Tematiikkaa ovat pitäneet esillä muutkin tutkijat sekä järjestötoimijat, vaikkakin herääminen sen merkittävyyteen on Suomessa ollut verraten hidasta. Väkivaltatyön rakenteet ovat puutteellisia ja valtakunnallisesti vaihtelevia, mutta emme silti onneksi ole aivan nollapisteessä. Olemme tilanteessa, jossa kulttuuristen käsitysten ja väkivallan yhteyksistä on keskusteltava yhä avoimemmin mutta vastuullisesti.

Sanavalinnoilla ja puhetavoilla on seurauksensa. Niiden kautta muokataan todellisuutta, luodaan mielikuvia, uhkakuviakin. Ne toisintavat ja pitävät yllä väkivaltakulttuuria – tai auttavat romuttamaan sitä.

Esimerkiksi muotoilu ”ilmiöiden rantautuminen” vahvistaa käsitystä ulkopuolelta tulevasta uhasta ja sivuuttaa naisiin kohdistuvan väkivallan globaalina, siis myös suomalaisena ongelmana. Oli tarkoitus mikä tahansa, voi seurauksena olla vähemmistöjen leimaaminen ja väkivaltaistava yhteen niputtaminen. Tämä on väärin. Se myös hankaloittaa vuoropuhelua, jonka avulla voitaisiin päästä käsiksi väkivallan juurisyihin.

Väkivaltaa ei määritä automaattisesti tai pelkästään tekijän tai kokijan kuuluminen johonkin vähemmistöön. Lisäksi sukupuoli, ikä, vammaisuus, seksuaali-identiteetti, omat väkivaltakokemukset ja kiinnittyminen yhteiskuntaan ovat seikkoja, joilla saattaa olla merkitystä väkivaltaan syyllistymiseen tai sille uhriutumiseen. Kaikki väkivaltatapaukset ovat yksilöllisiä, mutta niistä on myös löydettävissä tyyppipiirteitä, jotka vaikuttavat tekojen luonteeseen, ilmoitusalttiuteen ja avunsaantiin.

Riskien yksilöiminen on tärkeää, silloin kun se on mahdollista. On siis paikkansa keskustelulle nuorten turvataidoista ja aikuisten vastuusta, jotta Oulun kaltaiset grooming-tapaukset saataisiin estettyä. On pidettävä esillä lähisuhdeväkivallan ja seksuaalirikollisuuden hälyttäviä lukuja, jotka eivät tosiaankaan sovi kuvaan Suomesta tasa-arvon mallimaana. On etsittävä ratkaisuja silpomisen ja pakkoavioliiton kysymyksiin. On opittava tuntemaan kunniakäsityksiin ja yhteisöllisyyden varjopuoliin kytkeytyviä väkivallan ja vaikenemisen mekanismeja.

Kulttuurisensitiivisyys ei ole hyssyttelyä vaan keskeinen työkalu nimenomaan maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä. Se ei tarkoita väkivallan ja rikosten väheksymistä. Korostamalla väkivaltailmiöiden erityispiirteiden tunnistamista kulttuurisensitiivinen lähestymistapa tukee väkivallan kohdennettua torjumista. Se herkistää näkemään henkilöiden taustojen mahdolliset vaikutukset leimaamatta heitä yksioikoisesti tekijöiksi tai uhreiksi, ja auttaa näin erottamaan väkivaltaistavat elementit muista kulttuurisista käytänteistä.

#väkivaltaistaminen #maahanmuuttajanaiset #Oulu #väkivaltatyö #ihmisoikeudet #kulttuurisensitiivisyys

Satu Lidman:

Maahanmuuttajamiehet ja seksuaalirikollisuus. Mihin kohdistamme huolien kärjen?

Viimeaikaiset rikosepäilyt erityisesti Oulussa ja Helsingissä nuoriin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta ovat järkyttäneet kansakuntaa. Julkisen keskustelun painottuminen maahanmuuttokysymyksiin osoittaa, miten helppoa on sivuuttaa sekä väkivaltaa kohdanneet ihmiset että väkivaltaistavien tulkintojen vahingollisuus.  

Seksuaalisen koskemattomuuden loukkaukset voivat haavoittaa, lamaannuttaa ja traumatisoida vuosiksi. Erityisesti raiskauksen uhrilla on kohonnut itsemurhariski. Tämä tarkoittaa paitsi yksilöllistä tragediaa myös väkivaltaa kohdanneen lähipiiriin ulottuvaa pahan olon kierrettä, jonka katkaisemiseksi ammattiapu on usein välttämätöntä.

Rikosepäilyjen lisääntyminen on myönteistä kehitystä. Se ei nimittäin kerro väkivallan kasvusta vaan muutoksista ilmoitusherkkyydessä, mikä puolestaan kytkeytyy mm. poliisin toimintaan, lakimuutoksiin ja asenneilmapiiriin. Tällä hetkellä, myös #metoo-kampanjan vaikutuksesta, olemme vihdoin heränneet näkemään jäävuoren huipun lisäksi hieman enemmän.

Seksuaaliväkivaltakokemukset ovat silti historialliskulttuurisista syistä häpeän ja syyllisyyden kyllästämiä, joten valtaosa teoista jää yhä piiloon. Tähän vaikuttaa lisäksi epäluottamus oikeusjärjestelmän kykyyn luoda oikeudenmukaisuutta ja edistää väkivaltaa kokeneen selviytymistä.

Ongelmana on siis piilorikollisuusilmiö, jonka aiheuttamien vaurioiden korjaaminen terveydenhoito- ja sosiaalipalveluissa tulee yhteiskunnalle erittäin kalliiksi. Juuri nyt näyttää siltä, että seurauksena on myös mielipideilmaston koventuminen ja väestöryhmien välisten pelkojen kasvu. Seksuaalirikoskeskustelu on politisoitunut tavalla, joka on omiaan leimaamaan vähemmistöjä kollektiivisesti ennemmin kuin ennaltaehkäisemään väkivaltaa tai auttamaan sen kohteeksi joutuneita.

Tätä blogia kirjoittaessani 6.12.2018 julkistettu kansalaisaloite seksuaalirikoksista tuomittujen oleskeluluvan peruuttamiseksi ja maasta karkottamiseksi oli saanut reilut 105 000 kannattajaa. Allekirjoituksia on kertynyt nopeaan tahtiin ilman keskitettyä kampanjointia.

Kansalaisaloite raiskausmääritelmän suostumusperustaisuudesta sai kuudessa kuukaudessa 55 682 puoltoa. Jälkimmäisen taustalla vaikuttivat lukuisat vapaaehtoiset ja julkisuuden henkilöt (#suostumus2018). Vertailu kertoo osaltaan siitä, mikä nähdään ongelman ytimenä ja millaisia ratkaisuehdotuksia tarjotaan.

Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien väkivaltaistavat tulkinnat –tutkimushankkeessa haastateltiin kriisityöntekijöitä, joita pyydettiin kommentoimaan rajattuja teemoja nettifoorumeilta koostettujen väittämien perusteella. Kerättyä aineistoa analysoidaan parhaillaan.

Yksi tutkittavien (ennen Oulun tapausta kirjoitettujen) verkkokeskusteluiden keskeinen juonne rakentui käsitykselle maahanmuuttajamiehistä seksuaalirikollisina: puhetavoissa rodullistetut miehet tyypillisesti toiseutetaan väkivaltaisina. Nyanssoitu pohdinta tekijöiden taustan merkityksestä ohitetaan, turvapaikanhakijat ja muista syistä maahan muuttaneet niputetaan surutta yhteen.  

Tällaiset väkivaltaistavat tulkinnat lehahtavat helposti ilmiliekkeihin anonyymissa tai vähintäänkin kasvottomassa verkkoympäristössä – mutta ne saattavat jatkaa kiertokulkuaan myös väkivaltatyön ammattilaisten parissa. Koulutus ja avoin keskustelu auttavat kuitenkin suhteuttamaan perusteettomia ja tarkoitushakuisia väitteitä.

Väkivallan, kulttuurin ja sukupuolen mahdollisista yhteyksistä on uskallettava puhua, mutta se ei saa johtaa vähemmistöjen leimaamiseen. Moraalinen ja juridinen vastuu väkivallasta on aina sen tekijällä, ei hänen oletetulla viiteryhmällään.

Kävin hiljattain keskustelemassa aiheesta myös Mahadura & Özberkan –ohjelmassa. Lähetyksessä CMI:n rauhanvälittäjä Hussein al-Taee esitti huolensa väkivaltaistavasta keskusteluilmapiiristä. Hän penäsi selkeyttä siihen, mistä itse asiassa kulloinkin keskustellaan, maahanmuutosta vai seksuaalirikollisuuden torjumisesta. 

Fenix Helsingin toiminnanjohtaja Ujuni Ahmed muistutti, että maahanmuuttajanaiset helposti unohdetaan seksuaaliväkivaltakeskusteluissa. Nuorten henkilöiden lisäksi myös he ovat erityisellä tavalla haavoittuvia.

On siis oltava hereillä sen suhteen, mihin huoli ja syytökset kohdistetaan ja mikä jää keskustelun ulkopuolelle. Mutta mitä konkreettisemmin pitäisi tehdä?

Tarvitsemme asiallista keskustelua: repivät otsikot ja vihapuhe haavoittavat koko yhteiskuntaa.Tuomiotason ja maahanmuuttopolitiikan kiristäminen eivät auta torjumaan seksuaaliväkivallan kokonaisuutta. On viisaampaa vahvistaa olemassa olevia ennaltaehkäiseviä ja auttavia rakenteita.

Tietoisuuden lisäämiseen on panostettava. Lapset, nuoret ja aikuiset, mukaan lukien maahan muuttaneet, tarvitsevat kiihkotonta seksuaalikasvatusta ja turvataitoja. Jokaisen on sisäistettävä omaa ja toisen seksuaalista koskemattomuutta koskevat oikeudet.

On huolehdittava väkivaltapalveluiden kattavuudesta laadullisesti ja maantieteellisesti. Seksuaalirikosten uhreille tarkoitettu SERI-keskus löytyy toistaiseksi vain Helsingistä, mutta vastaava palvelu on tulossa kaikille yliopistosairaalapaikkakunnille. Toiminta on kuitenkin suunnattu vain 16 vuotta täyttäneille.

Viimeaikaiset rikosepäilyt ovatkin osoittaneet, että Suomessa on suuri tarve ikä- ja sukupuolisensitiivisille uhripalveluille. Psykososiaalista tukea 13–29-vuotiaille seksuaaliväkivaltaa kokeneille naisille on tällä hetkellä saatavissa seitsemällä Tyttöjen Talolla, myös Oulussa. Asiakasmäärät ovat kasvussa myös Rovaniemen, Kuopion, Turun, Tampereen, Espoon ja Helsingin toimipisteissä.

On muitakin auttavia tahoja, mutta asuinpaikasta riippuen väkivaltaa kokenut voi jäädä yksin. Tämä siitäkin huolimatta, että seksuaaliväkivallan haavoittavuus on kiistatta koko yhteiskuntaa koskeva poliittinen, taloudellinen ja moraalinen hyvinvointikysymys.

#väkivaltaistaminen #Oulu #seksuaalikasvatus #metoo #väkivaltatutkimus #ihmisoikeudet