Tuija Virkki:

Väkivaltaistavat tulkinnat

Viime vuosina olen seurannut eriarvoisuutta, väkivaltaa, maahanmuuttoa ja ilmastonmuutosta koskevia keskusteluja erilaisilla foorumeilla sekä yhä useammin törmännyt kannanottoihin, joita kutsun väkivaltaistaviksi tulkinnoiksi. Tarkoitan tällä eriarvoisiin ja yhteiskunnallisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisryhmiä koskevia tulkintoja sekä niitä vahingoittavia, kaltoinkohtelua tai jopa suoranaista väkivaltaa oikeuttavia seurauksia, joita väkivaltaistavilla tulkinnoilla voi olla.

Monesti tämänkaltaisiin tulkintoihin viitataan arkikielisemmällä termillä ”vihapuhe”. ”Väkivaltaistavat tulkinnat” on kieltämättä kryptinen ilmaisu, joka vaatii erityistä selittämistä tullakseen ymmärretyksi, eikä siitä siten ole tieteestä arkikieleen juurtuvaksi termiksi. Tästäkin huolimatta puhun mieluummin väkivaltaistavista tulkinnoista, sillä vihapuheeseen keskittyminen näyttää monesti johtavan nykykeskusteluja harhapoluille tai suoranaisiin umpikujiin.

Vihapuheen umpikujat

Vaikka vihapuheella onkin perinteisesti tarkoitettu vähemmistöryhmiin kohdistuvaa kielteistä ja leimaavaa puhetta, termi vaikuttaa etääntyneen alkuperäisestä merkityksestään. Nykykeskusteluissa vihapuheeksi on alettu nimittää lähes mihin tahansa asiaan tai ihmisryhmään kohdistuvaa kritiikkiä ja kyseenalaistamista. Varsinaisesta asiasta keskustelu jää toissijaiseksi siinä loputtomassa kehässä, jossa vihapuheeksi mielletään myös vihapuhetta vastustavat kannanotot. 

Pidän vihapuhetta ongelmallisena terminä myös siksi, että se suuntaa pääasiallisen huomion yksilöiden tunteisiin. Vihan oikeaa käyttöä koskevia käsityksiä ja retoriikkaa tutkineena tiedän, että vihaa voidaan sekä kiistää että oikeuttaa lukuisin eri tavoin. Siinä missä omaa vihaa saatetaan selittää pois tai siitä tehdään ymmärrettävää, oikeutettua ja jopa järkevää, toisten reaktiot voidaan nähdä irrationaalisina ja kohtuuttomina tunteenpurkauksina.

Tunteiden korostuminen vihapuhetermissä johtaakin siihen, että myös vihapuhetta vastustavia kannanottoja arvioidaan tunteiden näkökulmasta. Näitä kannanottoja pilkataan esimerkiksi herkkähipiäiseksi loukkaantumiseksi tai itkupotkuraivareiksi. Vihapuhetta kyseenalaistavaa tutkimusta puolestaan mitätöidään syyttämällä sitä tunteenomaiseksi ja epätieteelliseksi politikoinniksi. 

Näin vihapuheesta puhuminen näyttää monesti vievän huomion varsinaisesta keskusteluaiheesta keskustelijoiden tunteisiin, motiiveihin ja tarkoitusperiin. Tällöin keskustelussa päädytään jankkaamaan siitä, onko vihapuheesta syytetty ollut ”oikeasti” vihainen tai oliko hänen tarkoituksenaan ollut toisten loukkaaminen tai leimaaminen. 

Tunteista tulkintojen seurauksiin

Näiden harhapolkujen ja umpikujien vuoksi toivon, että nykykeskustelun painopistettä saataisiin siirrettyä yksittäisten puhujien tunteista, motiiveista ja tarkoitusperistä tietynlaisten kulttuuristen tulkintojen taustalla olevaan ymmärrykseen sekä etenkin näiden tulkintojen seurauksiin.

Vaikka tutkimuksessa korostetaankin myös vihapuheen seurauksia, tulkintojen väkivaltaistavuudesta puhumalla pyrin tuomaan tulkintojen seuraukset esille jo itse termin tasolla. Taustalla on sama perusidea kuin niissä tutkimuksissa, joissa jäsennetään esimerkiksi sukupuolistavia, rodullistavia ja luokkaistavia puhetapoja tiettyjen ihmisryhmien eriarvoisuutta tuottavan ja uusintavan vallan näkökulmasta. Eri ihmisryhmiä koskevat puhetavat eroavat toisistaan niin taustoiltaan kuin seurauksiltaankin, mutta väkivaltaistavien tulkintojen termillä pyrin laajentamaan tarkastelua näissä seurauksissa näkyviin samanlaisuuksiin.

Havaintojeni mukaan näille seurauksille on yhteistä eriarvoisiin ihmisryhmiin kohdistuva ulossulkeminen, joka ehdollistaa ja rajaa näiden ryhmien kuulumista yhteisöihin, instituutioihin, yhteiskuntaan, kansakuntaan tai äärimmillään koko ihmiskuntaan monilla, niin symbolisilla kuin konkreettisillakin tavoilla.

Ulossulkemisen eri tasot

Hienovaraisinta, monesti huomaamattomaksi jäävää ulossulkemista tuottavat ne tulkinnat, jotka rajaavat tiettyjen ihmisryhmien osallistumista ja näkyvyyttä sosiaalisen elämän eri osa-alueilla. Sosiaalinen ulossulkeminen tarkoittaakin sitä, ettei näiden ryhmien edustajilla katsota olevan samanlaista esilläolon ja osallistumisen oikeutta joko laajemmin yhteiskunnassa tai rajatummin tietyissä yhteisöissä ja instituutioissa kuin muilla ihmisillä.

Esimerkiksi vastikään kahvimainoksessa esiintynyt naispari herätti protestiaallon sosiaalisessa mediassa. Niin tässä kuin muissakin vastaavissa tapauksissa kritisoitiin sitä, että homoseksuaalisuutta ”tungetaan” kaikkialle: mainoksiin, viihdeohjelmiin, lehtijuttuihin, politiikkaan, tutkimukseen, kouluopetukseen ja niin edelleen. Tällaisten tulkintojen vahingoittavuus syntyy siitä vaientavasta ja näkymättömäksi tekevästä ulossulkemisesta, joka äärimmilleen vietynä merkitsee eräänlaista sosiaalista kuolemaa.

Tätä jyrkempää ja selkeämmin havaittavissa olevaa ulossulkemista tuottaa epäinhimillistäminen, jonka kautta ihmisryhmien edustajilta kielletään ihmisarvo sekä siihen pohjautuva oikeus ihmisarvoiseen kohteluun. Ensimmäisessä blogikirjoituksessani tarkastelin keskusteluja, jotka leimaavat vähäosaisia pelkäksi ihmisroskaksi. Eräiden kannanottojen mukaan ”kunnon kansalaiset” ovat kyllästyneet elättämään työttömiä, juoppoja ja muita yhteiskunnan ”loisia”, jotka eivät ansaitse minkäänlaista tukea tai apua yhteiskunnalta. Näin ihmisarvon kieltävät tulkinnat sekä vahingoittavat symbolisella tasolla, että oikeuttavat konkreettista tarpeiden ohittamista ja suoranaista heitteillejättöä.

Kaikkein hätkähdyttävimmissä tulkinnoissa kiistetään kokonaisten ihmispopulaatioiden olemassaolon oikeus sen vuoksi, ettei näiden katsota ansaitsevan minkäänlaista apua säilyäkseen hengissä. Eräiden tulkintojen mukaan kehitysmaat ovat itse sotkeneet omat asiansa. Kehitysavun sekä köyhistä tai sodan keskellä olevista maista länsimaihin suuntautuvan maahanmuuton sallimisen katsotaan vain ylläpitävän väestöräjähdystä, pakolaisongelmaa ja ilmastonmuutosta, vaikka ekosysteemin pitäisi antaa etsiä oma tasapainonsa luonnollista tietä.

Kyseenalaistavat tulkinnat

Nämä koko maailman mittakaavassa esitetyt ”lopulliset ratkaisut” ajankohtaisiin ongelmiin tuovat hätkähdyttävästi mieleen toisen maailmansodan aikaisen holokaustin. Hätkähdyttävää on myös se, kuinka tulkinnat kyseenalaistavat kaikki kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille keskeiset arvot. Moni näistä sopimuksista on laadittu vastareaktiona toisen maailmansodan tapahtumille, ja niillä on pyritty suojelemaan tasapuolisesti kaikille synnynnäiseksi miellettyä ihmisarvoa ja luovuttamattomiksi katsottuja ihmisoikeuksia.

Väkivaltaistavat tulkinnat olettavat kuitenkin ihmisarvon ja -oikeuksien olevan ehdollisia: ne ansaitaan tai menetetään tiettyihin ihmisryhmiin liitettyjen ominaisuuksien tai toiminnan perusteella. Tämän lisäksi tulkinnoissa kiistetään se mahdollisuus, että maailmassa olisi jo lähtökohtaisesti ihmisarvoltaan eriarvoiseen asemaan asetettuja ihmisryhmiä. Sen sijaan tulkinnoissa saatetaan katsoa ”todellisen” eriarvoisuuden syntyvän kunnon kansalaisille lankeavasta velvollisuudesta elättää yhteiskunnan loisia tai poliittisen korrektiuden luomasta paineesta alistua erilaisten vähemmistöryhmien vaatimuksiin.

Kaikki tämä on kyseenalaistettavissa nimenomaan siksi, että kyse on tulkinnoista. Ihmisarvo ja -oikeudet eivät ole itsestään olemassa olevia itsestäänselvyyksiä eikä niiden kunnioittaminen ole ihmiselle synnynnäistä toimintaa. Ne tulevat olemassa oleviksi vain, jos ne tulkitaan tärkeiksi arvoiksi yhteisissä keskusteluissa ja poliittisessa toiminnassa. Ne eivät ole itsestään tuhkasta kohoavia feenikslintuja, vaan yhteiskunnallisissa keskusteluissa on jatkuvasti esitettävä niitä tukevia perusteluja vastapainona kaikille niitä kyseenalaistaville tulkinnoille.

Keskusteluihin osallistuminen

Tämän vuoksi olisi tärkeää jaksaa ja uskaltaa osallistua nykykeskusteluihin eri foorumeilla, vaikka se voikin tuntua turhauttavalta ja pelottavalta nykyisessä keskusteluilmapiirissä. Yksi yritys tämän ilmapiirin muuttamiseksi on Helsingin Sanomien Suomi puhuu –hanke, jonka tavoitteena on saada arvokysymyksistä erimielisiä puhumaan entistä avoimemmin ja rakentavammin.

Ilmapiiriä voisi muuttaa myös se, että emme tarkastelisi ajankohtaisia keskusteluja niin vahvasta vihapuheen näkökulmasta. Kenties vihapuheen sijaan erilaisista tulkinnoista puhumisen myötä voisi avautua uudenlaisia mahdollisuuksia keskustella tulkintojen perusteluista sekä niiden seurauksista tavalla, joka ei johtaisi keskustelua täydelliseen umpikujaan.

#eriarvoisuus #väkivaltaistavat tulkinnat #väkivaltaistaminen #ulossulkeminen #ihmisarvo #ihmisoikeudet #vihapuhe

Satu Lidman:

Satu Lidman: 

Ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukysymys. Silpomisen on loputtava.

Viikko sitten on vietetty kansainvälistä tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen vastaista päivää. Syvälle juurtunutta väkivaltakulttuuria ei kitketä hetkessä, mutta asenteita ja toimintamalleja on mahdollista muuttaa. Valtion on kannettava vastuunsa ihmisoikeuksien toteutumisesta kaikille.

Suomessa asuu tuhansia tyttöjä ja naisia, jotka ovat joutuneet tai riskissä joutua silvotuksi ulkomailla. Kyseessä on ihmisoikeusongelma ja rikos, joka koskettaa yhteiskuntaa mm. seksuaali- ja lisääntymisterveyden näkökulmasta.

Silpominen on osa naisiin kohdistuvan väkivallan globaalia kirjoa, joka kiinnittyy sukupuolten epätasa-arvon perinteisiin. Se on perheensisäistä lähisuhdeväkivaltaa, joka kohdistuu pääosin alaikäisiin lapsiin. Psyykkisfyysiset haitat ovat ilmeiset.

Toimenpiteen tekotavat, piirteet ja siitä aiheutuneiden vammojen vakavuus vaihtelevat, mutta kaikissa muodoissaan silpominen on vakava koskemattomuuden loukkaus. Se kytkeytyy näin suoraan valtion vastuuseen noudattaa kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Kyse ei ole suosituksista vaan sitovista velvoitteista.

Yksilöidysti silpomisen torjumiseen velvoittaa Suomessa vuonna 2015 voimaan astunut Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimus. Artiklan 38 mukaan sopimusosapuolet ”toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet” varmistaakseen, että kaikki silpomisen eri muodot säädetään rangaistaviksi. Meillä ei kuitenkaan tällä hetkellä ole silpomista suoraan koskevaa lainsäädäntöä, toisin kuin muissa Pohjoismaissa. 

Asiasta on vihdoin ryhdytty keskustelemaan enemmän, ja vuonna 2018 kansalaisaloite silpomisenkriminalisoimiseksi keräsi reilut 60 000 nimeä. Erilliskriminalisoinnin mielekkyydestä esiintyy monia näkemyksiä: yhtäältä se on vahva viesti nollatoleranssista, toisaalta sen on pelätty painavan ilmiötä maan alle ja vaikeuttavan ennaltaehkäisevää dialogia.

Oikeusministeriön kanta on pitkään ollut, että mahdollisuus viedä silpomissyyte rikosprosessiin perusmuotoisena tai törkeänä pahoinpitelynä (RL 5–6§) riittää. Silpomisesta, ml. avunanto ja yllytys, on mahdollista tuomita silloinkin kun teko tapahtuu ulkomailla, mikäli se kohdistuu suomalaiseen tai Suomessa pysyvästi asuvaan henkilöön.

Syytteitä ei Suomessa ole toistaiseksi nostettu kertaakaan. Toisaalta silpomisen kriminalisoineissa maissa teot eivät ole loppuneet. Tuloksia on saatu pikemminkin ruohonjuuritasolla tapahtuvalla sitkeällä asenteenmuokkaustyöllä ja terveysnäkökulmista informoinnilla. Niin koti- kuin ulkomailla on syytä panostaa tällaiseen tabuja lempeän vakaasti purkavaan tasa-arvo- ja seksuaalikasvatukseen.

Ammattilaisten on tiedettävä miten toimia jos he epäilevät silpomista tai sen uhkaa – ja uskallettava tunnistaa riskejä. Sosiaali- ja terveysministeriön 6.2.2019 julkaisemassa (uudessa) toimintaohjelmassa korostetaan puheeksi ottamisen ja oikea-aikaisen reagoinnin tärkeyttä. Avainasemassa olevat ammattilaiset tarvitsevat jatkuvaa koulutusta sekä ilmiöstä että omasta roolistaan, kuten ilmoitusvelvollisuudesta.

Koska kyseessä on patriarkaaliseen sukupuolijärjestykseen kiinnittyvä perinne, on huomio kiinnitettävä yhteisöissä vallitseviin valtasuhteisiin. Yksilön on vaikea ellei mahdoton toteuttaa muutosta yksin. Vaikka äideillä on merkittävä rooli perinteen ylläpitäjinä, silpomisen lopettaminen onnistuu vain kollektiivisella päätöksellä. Tämän taakse on saatava valtahierarkian huippu, siis käytännössä johtavassa asemassa olevat miehet.

Pelkäämätön ja avoin julkinen keskustelu silpomista ylläpitävästä väkivaltavaltakulttuurista on tärkeää. Silpomisen torjuminen edellyttää yhteistyötä ja dialogia perinnettä ylläpitävien yhteisöjen kanssa. Heitä ei saa väkivaltaistaa naisiaan silpoviksi hirviöiksi. Siksi työkaluksi tarvitaan kulttuurisensitiivisyyttä eli parempaa ymmärrystä siitä, mitä kulttuuritausta tarkoittaa sekä identiteetin että väkivallan riskin, tunnistaminen ja avun hakemisen kannalta. 

Kulttuurisensitiivisyys ei tarkoita väkivallan vakavuuden tai tekijän vastuun väheksymistä, ei moraalisessa eikä oikeudellisessa mielessä. Keskustelua on käytävä yhdessä, kuunnellen ja kunnioittaen – mutta ihmisoikeuksista tinkimättä.

#Väkivaltakulttuurinperintö #väkivaltaistaminen #zerotolerance #EndFGM #tyttöjenoikeudet #silpomisenvastainenpäivä

Satu Lidman:

Satu Lidman:

Väkivalta, kulttuuri ja sensitiivisyys

Toimittaja Ulla Appelsin kommentoi äskettäin maahanmuuttajataustaisten naisten haavoittuvaa asemaa väkivallan riskiryhmänä (IS 24.1.). Hän totesi, ettei asiaan ole reagoitu riittävällä vakavuudella lukuisista surullisista uutisista huolimatta. Olisi opittava Ruotsin esimerkistä, olisi rikottava hiljaisuus. Tästä on helppo olla samaa mieltä: heikosti ääntään kuuluville saavat ihmiset, jotka kokevat väkivaltaa tai sen uhkaa ansaitsevat yhteiskunnan täyden tuen.

Jokaiselle kuuluu oikeus elää vailla pelkoa ja väkivaltaa sekä saada tarvitsemansa apu. Ihmisoikeudet eivät ole neuvoteltavissa ja ne kuuluvat yhtäläisesti kaikille. Ihmisoikeuksien toteutuminen on valtion vastuulla.

On erityisen tärkeää panostaa ennaltaehkäisevään tasa-arvo- ja seksuaalikasvatukseen kaikkien väestöryhmien kohdalla. Emme kuitenkaan saa ummistaa silmiämme väkivallalta, jotka kohdistuu rajattuihin ryhmiin. Tietynlaisen väkivallan riski kohoaa tietyissä konteksteissa, ja tällaisista erityispiirteisistä väkivaltailmiöistä on rohjettava puhua. Mutta miten?

Olen koettanut juurruttaa vivahteikkaampaa ymmärrystä väkivallan moninaisuudesta tutkimuksessani, opettamillani kursseilla, yleisö- ja ammattilaisluennoilla sekä blogi- ja lehtikirjoituksissa. Olen todennut muun muassa, että ”väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta” (TS 4.9.2017), mutta myös että ”väkivaltaa on ehkäistävä yhdessä ja vuoropuhelussa vähemmistöjen kanssa” (HS 6.2.2016).

Tematiikkaa ovat pitäneet esillä muutkin tutkijat sekä järjestötoimijat, vaikkakin herääminen sen merkittävyyteen on Suomessa ollut verraten hidasta. Väkivaltatyön rakenteet ovat puutteellisia ja valtakunnallisesti vaihtelevia, mutta emme silti onneksi ole aivan nollapisteessä. Olemme tilanteessa, jossa kulttuuristen käsitysten ja väkivallan yhteyksistä on keskusteltava yhä avoimemmin mutta vastuullisesti.

Sanavalinnoilla ja puhetavoilla on seurauksensa. Niiden kautta muokataan todellisuutta, luodaan mielikuvia, uhkakuviakin. Ne toisintavat ja pitävät yllä väkivaltakulttuuria – tai auttavat romuttamaan sitä.

Esimerkiksi muotoilu ”ilmiöiden rantautuminen” vahvistaa käsitystä ulkopuolelta tulevasta uhasta ja sivuuttaa naisiin kohdistuvan väkivallan globaalina, siis myös suomalaisena ongelmana. Oli tarkoitus mikä tahansa, voi seurauksena olla vähemmistöjen leimaaminen ja väkivaltaistava yhteen niputtaminen. Tämä on väärin. Se myös hankaloittaa vuoropuhelua, jonka avulla voitaisiin päästä käsiksi väkivallan juurisyihin.

Väkivaltaa ei määritä automaattisesti tai pelkästään tekijän tai kokijan kuuluminen johonkin vähemmistöön. Lisäksi sukupuoli, ikä, vammaisuus, seksuaali-identiteetti, omat väkivaltakokemukset ja kiinnittyminen yhteiskuntaan ovat seikkoja, joilla saattaa olla merkitystä väkivaltaan syyllistymiseen tai sille uhriutumiseen. Kaikki väkivaltatapaukset ovat yksilöllisiä, mutta niistä on myös löydettävissä tyyppipiirteitä, jotka vaikuttavat tekojen luonteeseen, ilmoitusalttiuteen ja avunsaantiin.

Riskien yksilöiminen on tärkeää, silloin kun se on mahdollista. On siis paikkansa keskustelulle nuorten turvataidoista ja aikuisten vastuusta, jotta Oulun kaltaiset grooming-tapaukset saataisiin estettyä. On pidettävä esillä lähisuhdeväkivallan ja seksuaalirikollisuuden hälyttäviä lukuja, jotka eivät tosiaankaan sovi kuvaan Suomesta tasa-arvon mallimaana. On etsittävä ratkaisuja silpomisen ja pakkoavioliiton kysymyksiin. On opittava tuntemaan kunniakäsityksiin ja yhteisöllisyyden varjopuoliin kytkeytyviä väkivallan ja vaikenemisen mekanismeja.

Kulttuurisensitiivisyys ei ole hyssyttelyä vaan keskeinen työkalu nimenomaan maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä. Se ei tarkoita väkivallan ja rikosten väheksymistä. Korostamalla väkivaltailmiöiden erityispiirteiden tunnistamista kulttuurisensitiivinen lähestymistapa tukee väkivallan kohdennettua torjumista. Se herkistää näkemään henkilöiden taustojen mahdolliset vaikutukset leimaamatta heitä yksioikoisesti tekijöiksi tai uhreiksi, ja auttaa näin erottamaan väkivaltaistavat elementit muista kulttuurisista käytänteistä.

#väkivaltaistaminen #maahanmuuttajanaiset #Oulu #väkivaltatyö #ihmisoikeudet #kulttuurisensitiivisyys