Tuija Virkki:

Väkivaltaistavat tulkinnat

Viime vuosina olen seurannut eriarvoisuutta, väkivaltaa, maahanmuuttoa ja ilmastonmuutosta koskevia keskusteluja erilaisilla foorumeilla sekä yhä useammin törmännyt kannanottoihin, joita kutsun väkivaltaistaviksi tulkinnoiksi. Tarkoitan tällä eriarvoisiin ja yhteiskunnallisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisryhmiä koskevia tulkintoja sekä niitä vahingoittavia, kaltoinkohtelua tai jopa suoranaista väkivaltaa oikeuttavia seurauksia, joita väkivaltaistavilla tulkinnoilla voi olla.

Monesti tämänkaltaisiin tulkintoihin viitataan arkikielisemmällä termillä ”vihapuhe”. ”Väkivaltaistavat tulkinnat” on kieltämättä kryptinen ilmaisu, joka vaatii erityistä selittämistä tullakseen ymmärretyksi, eikä siitä siten ole tieteestä arkikieleen juurtuvaksi termiksi. Tästäkin huolimatta puhun mieluummin väkivaltaistavista tulkinnoista, sillä vihapuheeseen keskittyminen näyttää monesti johtavan nykykeskusteluja harhapoluille tai suoranaisiin umpikujiin.

Vihapuheen umpikujat

Vaikka vihapuheella onkin perinteisesti tarkoitettu vähemmistöryhmiin kohdistuvaa kielteistä ja leimaavaa puhetta, termi vaikuttaa etääntyneen alkuperäisestä merkityksestään. Nykykeskusteluissa vihapuheeksi on alettu nimittää lähes mihin tahansa asiaan tai ihmisryhmään kohdistuvaa kritiikkiä ja kyseenalaistamista. Varsinaisesta asiasta keskustelu jää toissijaiseksi siinä loputtomassa kehässä, jossa vihapuheeksi mielletään myös vihapuhetta vastustavat kannanotot. 

Pidän vihapuhetta ongelmallisena terminä myös siksi, että se suuntaa pääasiallisen huomion yksilöiden tunteisiin. Vihan oikeaa käyttöä koskevia käsityksiä ja retoriikkaa tutkineena tiedän, että vihaa voidaan sekä kiistää että oikeuttaa lukuisin eri tavoin. Siinä missä omaa vihaa saatetaan selittää pois tai siitä tehdään ymmärrettävää, oikeutettua ja jopa järkevää, toisten reaktiot voidaan nähdä irrationaalisina ja kohtuuttomina tunteenpurkauksina.

Tunteiden korostuminen vihapuhetermissä johtaakin siihen, että myös vihapuhetta vastustavia kannanottoja arvioidaan tunteiden näkökulmasta. Näitä kannanottoja pilkataan esimerkiksi herkkähipiäiseksi loukkaantumiseksi tai itkupotkuraivareiksi. Vihapuhetta kyseenalaistavaa tutkimusta puolestaan mitätöidään syyttämällä sitä tunteenomaiseksi ja epätieteelliseksi politikoinniksi. 

Näin vihapuheesta puhuminen näyttää monesti vievän huomion varsinaisesta keskusteluaiheesta keskustelijoiden tunteisiin, motiiveihin ja tarkoitusperiin. Tällöin keskustelussa päädytään jankkaamaan siitä, onko vihapuheesta syytetty ollut ”oikeasti” vihainen tai oliko hänen tarkoituksenaan ollut toisten loukkaaminen tai leimaaminen. 

Tunteista tulkintojen seurauksiin

Näiden harhapolkujen ja umpikujien vuoksi toivon, että nykykeskustelun painopistettä saataisiin siirrettyä yksittäisten puhujien tunteista, motiiveista ja tarkoitusperistä tietynlaisten kulttuuristen tulkintojen taustalla olevaan ymmärrykseen sekä etenkin näiden tulkintojen seurauksiin.

Vaikka tutkimuksessa korostetaankin myös vihapuheen seurauksia, tulkintojen väkivaltaistavuudesta puhumalla pyrin tuomaan tulkintojen seuraukset esille jo itse termin tasolla. Taustalla on sama perusidea kuin niissä tutkimuksissa, joissa jäsennetään esimerkiksi sukupuolistavia, rodullistavia ja luokkaistavia puhetapoja tiettyjen ihmisryhmien eriarvoisuutta tuottavan ja uusintavan vallan näkökulmasta. Eri ihmisryhmiä koskevat puhetavat eroavat toisistaan niin taustoiltaan kuin seurauksiltaankin, mutta väkivaltaistavien tulkintojen termillä pyrin laajentamaan tarkastelua näissä seurauksissa näkyviin samanlaisuuksiin.

Havaintojeni mukaan näille seurauksille on yhteistä eriarvoisiin ihmisryhmiin kohdistuva ulossulkeminen, joka ehdollistaa ja rajaa näiden ryhmien kuulumista yhteisöihin, instituutioihin, yhteiskuntaan, kansakuntaan tai äärimmillään koko ihmiskuntaan monilla, niin symbolisilla kuin konkreettisillakin tavoilla.

Ulossulkemisen eri tasot

Hienovaraisinta, monesti huomaamattomaksi jäävää ulossulkemista tuottavat ne tulkinnat, jotka rajaavat tiettyjen ihmisryhmien osallistumista ja näkyvyyttä sosiaalisen elämän eri osa-alueilla. Sosiaalinen ulossulkeminen tarkoittaakin sitä, ettei näiden ryhmien edustajilla katsota olevan samanlaista esilläolon ja osallistumisen oikeutta joko laajemmin yhteiskunnassa tai rajatummin tietyissä yhteisöissä ja instituutioissa kuin muilla ihmisillä.

Esimerkiksi vastikään kahvimainoksessa esiintynyt naispari herätti protestiaallon sosiaalisessa mediassa. Niin tässä kuin muissakin vastaavissa tapauksissa kritisoitiin sitä, että homoseksuaalisuutta ”tungetaan” kaikkialle: mainoksiin, viihdeohjelmiin, lehtijuttuihin, politiikkaan, tutkimukseen, kouluopetukseen ja niin edelleen. Tällaisten tulkintojen vahingoittavuus syntyy siitä vaientavasta ja näkymättömäksi tekevästä ulossulkemisesta, joka äärimmilleen vietynä merkitsee eräänlaista sosiaalista kuolemaa.

Tätä jyrkempää ja selkeämmin havaittavissa olevaa ulossulkemista tuottaa epäinhimillistäminen, jonka kautta ihmisryhmien edustajilta kielletään ihmisarvo sekä siihen pohjautuva oikeus ihmisarvoiseen kohteluun. Ensimmäisessä blogikirjoituksessani tarkastelin keskusteluja, jotka leimaavat vähäosaisia pelkäksi ihmisroskaksi. Eräiden kannanottojen mukaan ”kunnon kansalaiset” ovat kyllästyneet elättämään työttömiä, juoppoja ja muita yhteiskunnan ”loisia”, jotka eivät ansaitse minkäänlaista tukea tai apua yhteiskunnalta. Näin ihmisarvon kieltävät tulkinnat sekä vahingoittavat symbolisella tasolla, että oikeuttavat konkreettista tarpeiden ohittamista ja suoranaista heitteillejättöä.

Kaikkein hätkähdyttävimmissä tulkinnoissa kiistetään kokonaisten ihmispopulaatioiden olemassaolon oikeus sen vuoksi, ettei näiden katsota ansaitsevan minkäänlaista apua säilyäkseen hengissä. Eräiden tulkintojen mukaan kehitysmaat ovat itse sotkeneet omat asiansa. Kehitysavun sekä köyhistä tai sodan keskellä olevista maista länsimaihin suuntautuvan maahanmuuton sallimisen katsotaan vain ylläpitävän väestöräjähdystä, pakolaisongelmaa ja ilmastonmuutosta, vaikka ekosysteemin pitäisi antaa etsiä oma tasapainonsa luonnollista tietä.

Kyseenalaistavat tulkinnat

Nämä koko maailman mittakaavassa esitetyt ”lopulliset ratkaisut” ajankohtaisiin ongelmiin tuovat hätkähdyttävästi mieleen toisen maailmansodan aikaisen holokaustin. Hätkähdyttävää on myös se, kuinka tulkinnat kyseenalaistavat kaikki kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille keskeiset arvot. Moni näistä sopimuksista on laadittu vastareaktiona toisen maailmansodan tapahtumille, ja niillä on pyritty suojelemaan tasapuolisesti kaikille synnynnäiseksi miellettyä ihmisarvoa ja luovuttamattomiksi katsottuja ihmisoikeuksia.

Väkivaltaistavat tulkinnat olettavat kuitenkin ihmisarvon ja -oikeuksien olevan ehdollisia: ne ansaitaan tai menetetään tiettyihin ihmisryhmiin liitettyjen ominaisuuksien tai toiminnan perusteella. Tämän lisäksi tulkinnoissa kiistetään se mahdollisuus, että maailmassa olisi jo lähtökohtaisesti ihmisarvoltaan eriarvoiseen asemaan asetettuja ihmisryhmiä. Sen sijaan tulkinnoissa saatetaan katsoa ”todellisen” eriarvoisuuden syntyvän kunnon kansalaisille lankeavasta velvollisuudesta elättää yhteiskunnan loisia tai poliittisen korrektiuden luomasta paineesta alistua erilaisten vähemmistöryhmien vaatimuksiin.

Kaikki tämä on kyseenalaistettavissa nimenomaan siksi, että kyse on tulkinnoista. Ihmisarvo ja -oikeudet eivät ole itsestään olemassa olevia itsestäänselvyyksiä eikä niiden kunnioittaminen ole ihmiselle synnynnäistä toimintaa. Ne tulevat olemassa oleviksi vain, jos ne tulkitaan tärkeiksi arvoiksi yhteisissä keskusteluissa ja poliittisessa toiminnassa. Ne eivät ole itsestään tuhkasta kohoavia feenikslintuja, vaan yhteiskunnallisissa keskusteluissa on jatkuvasti esitettävä niitä tukevia perusteluja vastapainona kaikille niitä kyseenalaistaville tulkinnoille.

Keskusteluihin osallistuminen

Tämän vuoksi olisi tärkeää jaksaa ja uskaltaa osallistua nykykeskusteluihin eri foorumeilla, vaikka se voikin tuntua turhauttavalta ja pelottavalta nykyisessä keskusteluilmapiirissä. Yksi yritys tämän ilmapiirin muuttamiseksi on Helsingin Sanomien Suomi puhuu –hanke, jonka tavoitteena on saada arvokysymyksistä erimielisiä puhumaan entistä avoimemmin ja rakentavammin.

Ilmapiiriä voisi muuttaa myös se, että emme tarkastelisi ajankohtaisia keskusteluja niin vahvasta vihapuheen näkökulmasta. Kenties vihapuheen sijaan erilaisista tulkinnoista puhumisen myötä voisi avautua uudenlaisia mahdollisuuksia keskustella tulkintojen perusteluista sekä niiden seurauksista tavalla, joka ei johtaisi keskustelua täydelliseen umpikujaan.

#eriarvoisuus #väkivaltaistavat tulkinnat #väkivaltaistaminen #ulossulkeminen #ihmisarvo #ihmisoikeudet #vihapuhe

Tuija Virkki:

Ihmisroskapuhe paljastaa yhteiskunnassa laajalle levinneitä pohjavirtauksia

Alussa oli sana, ja sanasta syntyi kohu. Oulun kaupunginvaltuuston jäsen kutsui taannoin vähäosaisia ”ihmisroskaksi”, mikä herätti keskustelua syrjäytyneisiin ja muihin eriarvoisiin ihmisryhmiin kohdistuvista ennakkoluuloista sekä niiden paikkansapitävyydestä.

Sanan herättämien reaktioiden sijaan kiinnitän huomiota itse sanaan. ”Ihmisroskasta”, ”ihmisjätteestä” ja ”ihmissaastasta” kun on puhuttu julkisuudessa aiemminkin, ja joillakin anonyymeillä internetfoorumeilla ne näyttävät nykyään kuuluvan yleisesti käytettyyn vakiosanastoon. Yksittäisinä sanoinakin ne ovat merkityksellisiä, sillä ne vahvistavat ajassamme keskeisiä ja laajalle levinneitä, mutta salavihkaa vaikuttavia arvostuksia.

Ihmisroskapuheella toistetaan ja vahvistetaan erilaisia ihmisryhmiä enemmän tai vähemmän hyödyttömiksi arvottavaa uusliberaalia talousajattelua. Tämän ajattelun mukaan yksilön taloudellinen tuottavuus muodostaa ihmisarvon pääasiallisen mittarin. Ihmisiä jaetaan yhtäältä arvostusta ansaitseviin, kortensa verokekoon kantaviin kunnon kansalaisiin ja toisaalta yhteiskunnan siivellä eläviin hyödyttömiin kulueriin.

Vaikka uusliberaali talousajattelu on kärjistänyt yhteiskunnallista eriarvoisuutta, sille ominaisen moraalin mukaan jokainen on vastuussa omasta elämästään. Jokainen myös saa ansionsa mukaan: esimerkiksi yhteiskunnan tukeen ovat oikeutettuja vain ne, jotka aktiivisesti osoittavat sen ansainneensa.

Varsinkin internetfoorumeilla esitetään koko kirjo erilaisia käsityksiä siitä, ketkä oikeastaan muodostavat yhteiskunnalle hyödyttömimmän tai kalleimmaksi koituvan roskajoukon: yhteiskunnan eläteiksi heittäytyneet työttömät, juopot, narkkarit, köyhät ja muut sosiaalipummit, vääriä elämänvalintoja tehneet tai itseään huonoilla elämäntavoilla sairastuttavat luuserit, työtä vieroksuvat romanit vai suomalaisen sosiaaliturvan tänne houkuttelemat elintasopakolaiset? Vai onko pahinta ongelmasaastaa sittenkin kouluttamaton ja sivistymätön ”valkoroskaväki”?

Ihmisroskapuheessa on kyse eriarvoisiin ihmisryhmiin kohdistetuista ennakkoluuloista, jotka laajenevat kattamaan kaikkia valtaväestöön kuulumattomiksi miellettyjä ihmisryhmiä – tai äärimmillään ketä tahansa, jonka katsotaan olevan vääränlainen tai toimivan väärin. Nyky-yhteiskunnan ennakkoluuloille onkin ominaista laajeneminen ja levittäytyminen. Ei niinkään siksi, että ennakkoluulot kumpuaisivat ihmiselle luontaisesta tarpeesta halveksua oman viiteryhmänsä ulkopuolisia. Pikemminkin kyse on uusliberaaliin talouspolitiikkaan kytkeytyvien yhteiskunnallisten muutosten vahvistamasta tendenssistä.  

Tutkimushankkeessamme ”Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien väkivaltaistavat tulkinnat” - tarkastellaan eri ihmisryhmiin kohdistuvien ennakkoluulojen kiertokulkua yhteiskunnan eri osa-alueilla. Vaikka tarkastelun lähtökohtana ovatkin erityisesti väkivaltaan liittyvät keskustelut, väkivallan teema toimii lähinnä kurkistusaukkona yleisempiin ennakkoluuloihin ja niiden kiertokulkuun.

Tätä ennakkoluulojen kiertokulkua tarkastelevaa tutkimusta tehtäessä mieleeni on tullut vertauskuva ennakkoluuloista eräänlaisina virtauksina, jotka ilmenevät eri tavoin eri yhteyksissä. Monilla internetin virtuaalisilla kohtaamispaikoilla ennakkoluuloista on muodostunut vuolaana ryöppyävää valtavirtaa. Sen sijaan tosielämän kohtaamisten läpi kulkee piiloisempi ennakkoluulojen pohjavirta, joka ryöpsähtelee laajempaan julkisuuteen vain hetkellisesti ja paikoitellen.

Piiloisenakin pohjavirtana ennakkoluuloilla on vahva imu, joka halkoo läpi perinteisten sosioekonomisten jakolinjojen ja yhteiskunnan eri osa-alueiden. Ennakkoluuloja kierrättää omissa piireissään ja kulissien takana osa taloudellisesta, poliittisesta ja koulutukseen perustuvasta eliitistä. Julkisista kannanotoistaan rikosoikeudessa tai medioissa tuomitut ovat vain jäävuoren huippu, joka tuo ennakkoluulot näkyväksi. Eliitin lisäksi ennakkoluuloja voivat kierrättää myös uusliberaalin talouspolitiikan seurauksista itse kärsivät kansalaiset: resurssipulan ja kiireen keskellä työskentelevät, pätkätyöläiset ja työttömyysuhan alla sinnittelevät sekä kilpailuyhteiskunnan kelkasta tippuneet työttömät, työkyvyttömät ja köyhät.

Laajalle levinneillä ennakkoluulojen virtauksilla sekä niitä vahvistavilla sanoilla on paitsi yhteiskunnallinen taustansa, myös seurauksensa. Kun taloudellisesta hyötyarvosta tulee ihmisarvon mittari, saadaan moraalinen oikeutus hyödyttömiksi leimattujen ihmisryhmien tarpeiden ja ihmisoikeuksien ohittamiseen. Samalla saadaan perusteita turhaksi kulueräksi mielletyn ”hyysäys- ja paapomisyhteiskunnan” alasajoon.

Yksittäisten sanojen ja kannanottojen asettaminen laajempiin yhteyksiinsä on tutkijoiden, toimittajien ja muiden yhteiskunnallisten keskustelijoiden tehtävä. Eduskuntavaalien lähestyessä olisi tärkeää keskustella myös sote-uudistuksen ja maahanmuuton kaltaisista yksittäisistä teemoista tässä laajemmassa viitekehyksessä. Keskustelussa tarvitaan kuitenkin rohkeutta ennakkoluulojen kyseenalaistamiseen, jotta toistaiseksi vain piiloisesti vaikuttavat pohjavirrat eivät muuttuisi julkisen keskustelun hyväksytyksi valtavirraksi.

Yhteiskuntatieteiden tohtori, dosentti Tuija Virkki johtaa Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta "Yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien väkivaltaistavat tulkinnat" (2017-2020).